Solvalla swimrun 19.9.2015

Moikka! Huh, ajatukset ovat vieläkin sen verran sekaisin, etten tiedä oikein mistä aloittaisin. Yritetään nyt kuitenkin. Eli viime lauantaina kilpailtiin järjestyksessään toinen Solvalla swimrun, joka oli samalla karsinta lajin MM-kisoihin Ötillöön. Reittiä oli muutettu viime vuotta pidemmäksi, eli luvassa oli 32 km juoksua ja lähes 6 km uintia. Tiesimme Jennin kanssa jo etukäteen, että kisasta tulee kova. Naisten sarjaan oli ilmoittautunut kahdeksan joukkuetta, mm. Porkkalan kisan voittajapari ja kaksi hyvää ruotsalaistiimiä. Se ei kuitenkaan tunnelmaa lannistanut, vaan menimme tekemään omaa hyvää suoritusta.

Lähdimme lauantaina seitsemältä kohti Nuuksion Haltiaa, joka toimi samalla kisakeskuksena. Ilmasta oli tulossa swimruniin oikeinkin sopiva: sääennusteet lupasivat noin 15 asteen lämpötilaa ja pilvistä, mutta sateetonta päivää. Edellisen päivän rajut kuurot olivat kuitenkin kastelleet luontoa, joten kisaa ennen varoitettiinkin liukkaista maastoista.

Kävimme paikan päälle tullessamme hakemassa kilpailunumerot, ja aloimme laittaa varusteita kuntoon. Märkäpuku oli jo oikein kotoisaa vetää päälle, eikä fiilistä yhtään haitannut tieto siitä, että se yllä tulee luultavasti vietettyä tunti jos toinenkin. Tällä kertaa viritimme juomapussit kisapuvun yläosan päälle ja märkäpuvun alle, ja teippasimme ne ilmastointiteipillä kiinni. Tämä oli jälkeenpäin ajatellen hyvä ratkaisu, sillä juomapussi pysyi hyvin paikallaan eikä teippi aiheuttanut tällä kertaa hiertymiä kylkiin (edellisten arvet on edelleen tallella). Sitten vain lenkkarit jalkaan, uimalakki päähän ja kisainfoon, josta saimme viime hetken ohjeet matkan varrelle.

Lähdössä ja maalissa hymyilytti, siinä välissä oli jokunen tuskan hetki :D

Jenni oli fiksuna kirjoittanut juoksu-ja uintiosuuksien pituudet lättäreihin, jotta tiesimme missa mennään. Vasemmalla uinnit, oikealla juoksut.

Lähtölaukaus pamahti klo 10, ja etenimme hienona joukkona kohti Nuuksion metsiä. Huomasimme kuitenkin, että joukko hajaantui todella nopeasti ja me jäimme omalla kevyellä vauhdillamme häntäpäähän. Ensimmäinen juoksu oli parisen kilometriä, ja sitten saatiin tuntumaa veteen. Onneksi juoksusta sai vähän lämpöä kroppaan, sillä muutoin uinti olisi ollut varmaan turhankin viileää. Heti uinnin aikana huomasin, että fiilis oli sen osalta vähän nihkeä. Jenni tuntui menevän omia menojaan ja jouduin tekemään kovin töitä saadakseni vauhdin edes jotenkin järkeväksi. No niin, ajattelin, tälläkö fiiliksellä pitää sitten mennä kaikki 16 uintikertaa. Vielä pahempi oli toinen uintiosuus: sain heti alkuunsa vettä toiseen linssiin ja kauhoin ihan summamutikassa huonolla suunnalla. Uinnista noustuamme kerroin Jennille huonosta uintituntumasta. Hän kertoi puolestaan, että fiilis oli päinvastainen: uinti sujui. Niinpä päätimme ottaa mukana olleen vetoköyden (n. 6 m pitkä kuminauha, jota voi pahassa paikassa käyttää hyväksi heikomman kilpailijan vetämiseen) seuraavalle uintiosuudelle. Ehdotin, että Jenni ui edellä ja minä ihan siinä peesissä mutta en jää ihan vedettäväksi, vaan köyden perusteella pystyn lähinnä seuraamaan oikeaa suuntaa. Seuraavassa uinnissa keino otettiin käyttöön ja kyllä se helpottui, onneksi! Saimme jälleen hyvän tahdin päälle ja matka eteni mukavasti, ilman että kumpikaan joutui uhraamaan ylimääräistä energiaa.

Solvallan pitkässä kisassa kierrettiin ensi sprintin (10 km juoksu ja 2 km uinti) reitti, josta jatkettiin vielä pidemmälle lisälenkille. Sprintti lähti vartin meidän jälkeemme, ja aloimmekin jossain vaiheessa odotella, koska sen voittajat rymistävät meidän ohi. Näin tapahtui kuitenkin vasta huoltopisteellä, joka oli maalialueella. Siinä vaiheessa olin kyllä onnellinen, ettemme osallistuneet sprintille, sillä muutoinhan ilo olisi loppunut täysin ennen aikojaan (olimme siihen mennessä taivaltaneet n. 2 h 30 min).

Huollosta lähdimme pidemmälle ns länsilenkille. Vaikka maasto oli haastavaa jo ensimmäisen, itälenkin, alussa niin nyt alettiin ottaa luuloja pois. Lyhyen aikaa polkuja taivallettuamme nimittäin tulivat vastaan ensimmäiset portaat, jotka johtivat ylemmäs kalliolle. Siinä vaiheessa homma meni kävelyksi, ja sain hapot jalkoihin. Onneksi juoksu vetreytti  uudestaan eikä siinä vaiheessa vielä tuntunut pahalta (onneksi, sillä emme olleet edes puolessa välissä). Heti sen jälkeen oli kisan pisin uintiosuus, 700 metriä. Uinnin aikana meitä vastaan tuli muutama kilpatiimi, mutta muutoin saimme mennä omissa oloissamme. Kärki oli jo kaukana, joten emme ottaneet stressiä vaan jatkoimme tasaista vaellusta.

Tässä vaiheessa lienee syytä kertoa jotain kisan maastoista. Reittiä luonnehdittiin jo Solvalla swimrunin nettisivuilla haastavaksi ja tekniseksi. Lisäksi mainittiin, että nousumetrejä tulee kisan aikana 500. Adjektiivit "haastava" ja "tekninen" osuivat kyllä täysin oikeaan, etenkin länsilenkillä kun mielestäni isokin osa reitistä oli joko liukkaita pitkospuita tai todella suurin korkeuseroin varustettuja pikkupolkuja, vielä paria kunnon porrasnousua unohtamatta.

Haastavuudesta kertoo mielestäni myös se, että suunnistusta harrastava ja näin ollen metsässä paljon liikkuva Jenni kaatui kerran juurakkoon ja toisella kerralla upposi vyötäröä myöden mutaan erään ojan kohdalla, onneksi jalka ei muljahtanut tms. Tällä kertaa oma takamukseni säästyi mustelmilta (toisin kuin edellisessä kisassa), sillä mukana oli todella pitävät kengät. Koska juoksumatka oli niin pitkä, jouduin puolenvälin jälkeen ongelmiin polkujuoksuun tottumattomien jalkojeni kanssa. Ne nimittäin alkoivat ihan yksinkertaisesti särkeä polvista alaspäin. Onneksi juoksujen välissä oli uinteja, jotta jalat saivat hieman kylmähoitoa (ja samalla myös kasvot), sillä olisin muutoin ollut todella pulassa.

Hieman yli viiden tunnin kohdalla alkoi puolestaan vaivata yleinen väsymys. Vaikka meillä oli geelejä ja energiajuomaa mukana ja otimme jokaiselta huoltopisteeltä jotain (tarjolla oli urheilujuomaa, mehua, banaania, suolakurkkuja), niin energiavarastot alkoivat väkisinkin ehtyä. Tämä hiljensi vauhtia, ja välillä ylämäissä oli pakko vaihtaa kävelyksi. Onneksi uinti kulki edelleen ja antoi pienen tauon juoksuun. Jennillä puolestaan alkoivat kipuilla nivuset. Omasta mielestäni viimeiset uinti- ja juoksuosuudet menivät  hieman sumussa, sillä en jälkeenpäin muista niistä juuri mitään.

Lopulta viimeinen ja 16. uintiosuus oli kuitenkin suoritettu ja saimme sen osalta huokaista helpotuksesta. Uinnin jälkeinen ilakointi jäi kuitenkin lyhyeksi, kun näimme, mikä meitä vielä odotti ennen maalia. Viimeinen juoksukilometri nimittäin sisälsi nousun Swinghill-laskettelumäen päälle. Oikea masokistin unelma! Lähdimme kapuamaan mäkeä jalat jo valmiiksi hapoilla ja aivan lopussa. Ihmettelin Jennille ääneen, että kumarrus sille joka tämän ylös asti juoksee (no, jälkeenpäin kuulimme että kärki oli niin tehnyt :D). Ihan viimeisten nousumetrien aikana olin jo totaalisen loppu, ja Jenni kirjaimellisesti veti minua köydellä muutaman metrin ylöspäin. Onneksi oli enää jäljellä pieni alamäki, jonka jälkeen maali häämötti edessämme. Maalialueella elo olikin sitten kuin yhtä juhlaa. Olimme nimittäin juosseet ja uineet 7 tuntia 6 minuuttia ja risat, ja selvinneet kuin selvinneetkin maaliin haastavalta reitiltä. Maali oli muutoin jo melko hiljainen: suurin osa joukkueista oli tullut ja mennyt, mutta muutama oli vielä matkallakin. Maalin jälkeisissä endorfiinipöllyissä menimme sitten suihkuun ja saunaan sekä syömään kisaajille kokattua lasagnea, jonka jälkeen koti kutsui matkaajia.

Näin kaksi päivää kisan jälkeen jalat ovat edelleen kuin puupökkelöt, ja myös käsissä tuntuu että uitu on. Nälkä vaivaa jatkuvasti ja kroppa on muutenkin vähän sekaisin. Silti en vaihtaisi kisan tunneista hetkeäkään pois. Meillä oli suurimman osan matkasta tosi mukavaa ja ovathan ne Nuuksion maastot ja maisemat aivan upeita. Vaikka kokonaisuudessaan kisa oli todella rankka (rankempi kuin suurin osa juoksemistani maratoneista), toi uinnin ja juoksun vaihtelu mukavaa monipuolisuutta matkan tekoon. Mukavasta kisakokemuksesta on tietysti kiittäminen mahtavaa joukkuekaveria eli Jenniä. Kai me taas ensi vuonna olemme lähtöviivalla. Sitä ennen aion kyllä harjoitella polkujuoksua, jotta jalkojen hermotus kestää paremmin vaativia maastoja.

Nyt aion pitää parin viikon ylimenokauden, eli tavalliset treenit jäävät pienelle tauolle. Näin ollen blogissakin taitaa olla pieni syystauko. Mukavaa alkanutta viikkoa :)